Okei. Kuulumisia. Kävimpäs pari kuukautta tuolla osastolla. Joo se nyt taas oli semmosta. Noniin kun olen taas harrastanut tätä paperille kirjoittelua niin tässä sitten osastollejoutumistarinani:

"Heissuliveiheijeivittu

Mä kuolin melkein. Halvaannuin melkein. Melkein. Verenpaineet laski lähes olemattomaan ja jalat lähti melkeen. Ne ei saanu tarpeeks verta. Melkein kuolio polvissa. Kudosvaurioita. En voinu kävellä pariin päivään. Mut nyt onneks jo pystyn. Onneksi. Ei oo kovin onnekas olo. Neljä päivää tiputuksessa ja sitte taas tonne hullujenhuoneelle. Vittu! Olinkohan melkein kuukauden siellä jopa. Päivät meni kyllä nopeaa siellä. Aamupala 8, lounas 11, kahvi 13, ruokaa 16, kahvia 17, iltapala 19, uni 22. Karkureissuja 2. Laskuja 3000. Asunnosta varoituksia 2. Saldoa 4. Särjettyjä sydämiä 2. Dumbledore kuoli. Loogista. Sekavaa. Numeroita!

Kuumehourailuja. Lopetimpas kaikki lääkitykset seinään. En oo ikinä ennen voinu näin hyvin. Lääkkeet = paha olo. Ja varmaan tän iloisuuden osasyyllinen on mun uus mies. Taisiis vittu, en tiiä oonko iloinen edes. Välillä? Jep. Ikävä J:tä. Oon tänään menossa sen haudalle. Ensimmäistä kertaa. Jännittää vähän. Olin laihtunu ihan sikana. Neljän vuoden takaiset farkut mahtu jalkaan ihan kevyesti. Jäi vähän tilaakin vielä. Jännää! Sitä se tekee kun ei syö! En oo syöny. En jaksa. Ei maistu. Niin tosta ensimmäisestä vielä. Taisin vetästä 6,5 grammaa seroja ja laitoin nukkuun. Vitun äiti herätti kesken hyvien unien. Noei, oon ihan onnellinen et oon elossa. Muistan vaan kun näin unta J:stä, olin jonku oven takana ja se tuli avaamaan sen. Sit se vaan sano että ei sun aika oo vielä, mee takas. Ja työnsi mut jonnekki tyhjyyteen. Sit heräsin sairaalasta.

Välit meni lopullisesti ykkösmieheen. Harmi. Voi apua. En minä osaa seurustella vittu. Kaippa sitä oppii.

Niin ja ennen tota lääkesekoilua vaivuin johonki psykoosiin. "Heräsin" osastolta. Kämpän olin tapetoinu uudelleen. Voi sitä sotkua.. Mitenhän tässä taas näin kävi? Kaippa mä menin vaan niin sekasi J:n kuoleman takia. Ja voi luoja mulla on ikävä sitä. Oon kirjottanu miljoona kirjettä sille. Lähinnä runo-muodossa kaikki. Niistä vois vetästä jonku kirjan vaikka. Kunnon tuskasta settiä ja oli pari mitä en edes muista kirjoittaneeni. Päivämääränä tämä psykoosipäivä.

Hyi kun ahdistaa taas. Taidampas lähtä sinne hautuumaalle ja sitte jos jois ittensä humalaan! "

Noniin siinä se. Ja nyt sitten lähdin omilla luvilla kotiin. Kokonaan. Enkä syö lääkkeitä. En tee mitään. Mä oon vaan juonu. Lähes joka päivä herään krapulaan. Enkä sitten jaksa tehdä mitään. Miten tässä taas näin kävi? Ja sorruin viiltelemään. Se helpottaa. Hyvästi ihanat kesäpaidat, mä joudun kulkee pitkähihasis koko kesän. Paitsi en mä välitä jos joku vaikka huomaiski. Mut häpeän näitä jälkiä. Ihmiset katsoo kieroon ku huomaa sun kädet. "Mitä järkee on viillellä?" ja "Etsä häpee yhtään" ja "Miks sä pilaat sun kädet" ja "Voi kamalankamala mitä on tapahtunut" ja "Sä oot säälittävä". Säälittävä mä olen kyllä. Jääny johonki lapsentasolle kun ei mene mikään perille, en opi virheistäni enkä välitä. Ehkä kamalinta ku tajuut että sä elät tällaista elämää, teet omat valintas, teet virheitä ja ikinäikinäikinä sä et muutu. Et opi mitään. Jatkat vaan. Nonniin pitäis koittaa leikkiä reipasta. Saada aikaseks jotai, siivota tää kämppä edes. Mut kun olen huonossa kunnossa enkä jaksa. Taidan olla masentunut. Taas.