Ehkä tää enteili jotain, taistelin puoli tuntia että muistaisin tunnukseni ja salasanani tänne. Ehkä ei pitäisi näin paljon paljastaa, mutta mikäettei, mulla on kaksisuuntainen ja elämä on tällaista! Ajatukset on semmoisia.

enpystytahan.blogspot.com

Tuossa blogi mitä oon pitäny kesäkuusta lähtien. Jos tätä nyt kukaan edes huomaa. Kuitenki.

N:lle muistoksi osastoajoista :)

Elämä on vaan leikki
panoksena oma henki
Leikkikaluna veitsi
tyttö sen keksi
Veitsi vielä kiiltää
kun ekan viillon viiltää
Kohta ei enää erota
mitkä viiltoja mitkä ihoa
Lavuaariin valuu
koko elämänhalu
Apua en edes halua
ettekö sitä tajua
Jos vain pääsis pois
helpompi mulla ois
Onhan täällä jo eletty
ja paljon lääkkeitä vedetty
Mut kun mikään ei auta
ei mikään jumalauta!


Ja lissää:

27.4.2011

en halua apua enää
tahtoisin jo luovuttaa
lähteä pois
olen niin väsynyt tähän kaikkeen
koko elämään
jos sitä elämäksi voi kutsua
ainoa intohimo viiltäminen
ja joka viilto vie mua kauemmas itsestäni
alkaa olla jo myöhä, haluan nukahtaa
enkä ikinä enää herätä
en halua elää enää
olen täynnä katkeruutta ja vihaa
surua ja epätoivoa
en näe enää valoa
en iloitse kesästä
pimeys sai minusta vallan
enkä jaksa taistella vastaan
minkä takia, minkä vuoksi ja mitä varten eläisin
en tiedä kuka olen enää
jokin sisälläni sanoo että arvoton ja mitätön ihminen
yritin unohtaa pahat tekoni
mutten voi unohtaa
haluan pyytää anteeksi
mutta näin heikkona en pysty edes siihen
en pelkää kuolemaa
olen valmis lähtemään
näinkin paljon kestin ja jaksoin
en näe tulevaisuutta ja mikä pahinta
en jaksa edes välittää


25.4

Epätodellinen olo. Petetty. Jätetty. Sinisilmäinen. Uskoit sokeena turhaan - miltä tuntuu herätä todellisuuteen? Joku karman laki, sä oot ollu paha ihminen ja nyt se kostetaan sulle. Alistettu, maahan potkittu, rikottu. Mihin sä uskot enää, uskotko edes itseesi? Jotain todellista on, kipu. Mut sen pitää olla fyysistä kipua niin se on todellista. Kaikki mitä mulla on, ainoa asia mikä oli tärkeä mulle niin sekin vietiin. Sinulla ei ole oikeutta surra - sekin viedään sulta. ("Ei se edes rakastanu sua" ja "Sä olit vain pikku huora - et mitään muuta") Kun alkaa tottua pettymään, alkaa kyynistyä. Säälittävääää. Pikku huora, säälittävä pikku huora.


osastolla sut parannetaan
pahat ajatukset poistetaan
kauniiksi sut muutetaan
kuin syntyisit uudestaan
avaa silmät niin huomaat vaan
totuus on paljon pahempaa
lääkkeillä sut turrutetaan
avaa suu niin lisää saat
vapautta ei ollenkaan
täällä sut murretaan
lattialle poljetaan
eristyksiin suljetaan
koita itkee huuda vaan
kukaan ei välitä kuitenkaan

 

Okei. Kuulumisia. Kävimpäs pari kuukautta tuolla osastolla. Joo se nyt taas oli semmosta. Noniin kun olen taas harrastanut tätä paperille kirjoittelua niin tässä sitten osastollejoutumistarinani:

"Heissuliveiheijeivittu

Mä kuolin melkein. Halvaannuin melkein. Melkein. Verenpaineet laski lähes olemattomaan ja jalat lähti melkeen. Ne ei saanu tarpeeks verta. Melkein kuolio polvissa. Kudosvaurioita. En voinu kävellä pariin päivään. Mut nyt onneks jo pystyn. Onneksi. Ei oo kovin onnekas olo. Neljä päivää tiputuksessa ja sitte taas tonne hullujenhuoneelle. Vittu! Olinkohan melkein kuukauden siellä jopa. Päivät meni kyllä nopeaa siellä. Aamupala 8, lounas 11, kahvi 13, ruokaa 16, kahvia 17, iltapala 19, uni 22. Karkureissuja 2. Laskuja 3000. Asunnosta varoituksia 2. Saldoa 4. Särjettyjä sydämiä 2. Dumbledore kuoli. Loogista. Sekavaa. Numeroita!

Kuumehourailuja. Lopetimpas kaikki lääkitykset seinään. En oo ikinä ennen voinu näin hyvin. Lääkkeet = paha olo. Ja varmaan tän iloisuuden osasyyllinen on mun uus mies. Taisiis vittu, en tiiä oonko iloinen edes. Välillä? Jep. Ikävä J:tä. Oon tänään menossa sen haudalle. Ensimmäistä kertaa. Jännittää vähän. Olin laihtunu ihan sikana. Neljän vuoden takaiset farkut mahtu jalkaan ihan kevyesti. Jäi vähän tilaakin vielä. Jännää! Sitä se tekee kun ei syö! En oo syöny. En jaksa. Ei maistu. Niin tosta ensimmäisestä vielä. Taisin vetästä 6,5 grammaa seroja ja laitoin nukkuun. Vitun äiti herätti kesken hyvien unien. Noei, oon ihan onnellinen et oon elossa. Muistan vaan kun näin unta J:stä, olin jonku oven takana ja se tuli avaamaan sen. Sit se vaan sano että ei sun aika oo vielä, mee takas. Ja työnsi mut jonnekki tyhjyyteen. Sit heräsin sairaalasta.

Välit meni lopullisesti ykkösmieheen. Harmi. Voi apua. En minä osaa seurustella vittu. Kaippa sitä oppii.

Niin ja ennen tota lääkesekoilua vaivuin johonki psykoosiin. "Heräsin" osastolta. Kämpän olin tapetoinu uudelleen. Voi sitä sotkua.. Mitenhän tässä taas näin kävi? Kaippa mä menin vaan niin sekasi J:n kuoleman takia. Ja voi luoja mulla on ikävä sitä. Oon kirjottanu miljoona kirjettä sille. Lähinnä runo-muodossa kaikki. Niistä vois vetästä jonku kirjan vaikka. Kunnon tuskasta settiä ja oli pari mitä en edes muista kirjoittaneeni. Päivämääränä tämä psykoosipäivä.

Hyi kun ahdistaa taas. Taidampas lähtä sinne hautuumaalle ja sitte jos jois ittensä humalaan! "

Noniin siinä se. Ja nyt sitten lähdin omilla luvilla kotiin. Kokonaan. Enkä syö lääkkeitä. En tee mitään. Mä oon vaan juonu. Lähes joka päivä herään krapulaan. Enkä sitten jaksa tehdä mitään. Miten tässä taas näin kävi? Ja sorruin viiltelemään. Se helpottaa. Hyvästi ihanat kesäpaidat, mä joudun kulkee pitkähihasis koko kesän. Paitsi en mä välitä jos joku vaikka huomaiski. Mut häpeän näitä jälkiä. Ihmiset katsoo kieroon ku huomaa sun kädet. "Mitä järkee on viillellä?" ja "Etsä häpee yhtään" ja "Miks sä pilaat sun kädet" ja "Voi kamalankamala mitä on tapahtunut" ja "Sä oot säälittävä". Säälittävä mä olen kyllä. Jääny johonki lapsentasolle kun ei mene mikään perille, en opi virheistäni enkä välitä. Ehkä kamalinta ku tajuut että sä elät tällaista elämää, teet omat valintas, teet virheitä ja ikinäikinäikinä sä et muutu. Et opi mitään. Jatkat vaan. Nonniin pitäis koittaa leikkiä reipasta. Saada aikaseks jotai, siivota tää kämppä edes. Mut kun olen huonossa kunnossa enkä jaksa. Taidan olla masentunut. Taas.
 

Suru. Tunsin hänet viisi vuotta. Kolme viimeistä vuotta pidettiin yhteyttä jatkuvasti. Kokoajan. Viimeinen vuosi ja nähtiin vähintään kolmesti viikossa. Soiteltiin. Pussailtiin. Itkettiin. Lohdutettiin toisia. Oltiin parhaita kavereita. Ystäviä. Joskus enemmänkin. Naurettiin niin paljon et oli vatsalihakset kipeenä. Naurettiin ittemme kesäkuntoon.

Viimeinen ilta. Niin paha mieli etten varmaan pysty edes kirjoittamaan tästä. Noh, yritetään. Viimeinen ilta siis. Tulin sun luokse. Halusit viettää rauhallisen illan et ei siis rellestetä niinku yleensä. Juotiin siinä sitten olutta ja katsottiin telkkarista leffaa. Välillä kuunneltiin biisejä. Se yks biisi, se vitun yks biisi ja sä murruit. Itkit. Kukaan ei oo nähny sun itkevän ennen. Itkit ja sanoit ettet enää jaksais elää. Et ollu es humalassa. Luvattiin kuitenki toisillemme et vaikka vittuillessaan jäädään tänne. Ilta jatku ja välillä itkettiin ja sit taas naurettiin. Ja ajettiin vielä taksilla puoli kilometriä ku ei jaksettu kävellä :) Sitten..kello alko oleen jo aamua. Halusin lähtä kotiin jo. Sä kysyit et tuunko sun luokse yöksi. En lähteny kun seuraavana päivänä piti hoitaa virastoasioita. Annoit mulle pusun ja meijän tiet eros.

Menit kotiis ja tapoit ittes. Meidän piti mennä naimisiin.

Heräsin kotoa neljän tunnin yöunien jälkeen. Jokin ei ollut kohdillaan. Luulin sitä ensin erittäin sairaaksi vitsiksi. Tahdoin vain herätä siitä pahasta unesta ja kaiken piti olla kunnossa.

Syyllisyys. Joka ikinen päivä mietin et oisitko tehnyt sitä jos oisin vain tullut sun viereen nukkumaan. Ehkä kaikki ois hyvin ja se ois ollut vaan pahaa unta. Mulla on niin ikävä sua rakas. Mut jotenki oot kokoajan paikalla. Kaikki mitä mä teen ja nään ja kuulen ja kaikki, kaikesta tulee mieleen sä.

En tiedä miten tästä menis eteenpäin. Aika on pysähtynyt. En edes tiedä enää mitä mä tunnen. Kaikki tunteet, vihat, surut, ilot ja kaikki on yhtä tunnemössöä. Yritin hukuttaa itseni viinaan mut sekään ei auttanu. Yritän olla selvinpäin mut sekään ei auta. Yritän puhua asiasta mut sekään ei auta. Yritän kirjoittaa. Mulla ei ole ketään kenelle puhua. Kun sä lähdit niin kaikki meni palasiks. Kaikki yhteiset kaverit hajos. Meillä kaikilla on niin ikävä. Toivottavasti pääsit parempaan paikkaan ja LUPAAN vetää sua päähän kun nähdään. :)

VITUTUS. RAHAPULA. VITUTUS. Vois vetää pään täytee jotai viinaa ja heilua ja itkeä ja sammua jonnekki väärään paikkaan ja herätä krapulaan ja päänsärkyyn ja vitutukseen ja morkkikseen ja olla uudelleen p-a ja ja ja. Tekis mieli huutaa niin lujaa että kaikki varmasti kuulee kuinka surkea tilanne mulla taas on. Tekis mieli juosta niin lujaa ettei kukaan näkis ku vilauksen. Musiikki on liian isolla. Tapa ittes, tee itsemurha, tommosen idiootin elämä on TURHA. Ja vielä, musiikki on aivan liian isolla.

Tuhatviisisataa. Euroa. Se on paljon.

Velka. Stressi. Vitutus. Pettymys.

Ainiin mä aloitan taideterapian. En oo taiteellinen. Mut ihan sama. Tekis edes jotain. Ei olis näin laiska ja tyhmä ja saamaton.

Tiesitkö että liian monta intoksikaatiota voi tehdä susta vähän vähä-älyisen? AIJAA SITÄKÖ SE ON. Myrkytys.

Myrkkyä myrkkyä maailma täynnä myrkkyjä. Kun jotain sanaa toistelee samassa lauseessa paljon niin se ei enää tunnu edes sanalta. Voi voi mikä suomenkieli. Tässähän ei oo mitään järkeä. (Hoida homma!) (En saa.) (Et uskalla.) (Uskallan.) (Tälläkertaa sulla on ainaki mahollisuuksia.) (Ei ole. Ei mahdollisuuksia.) (Huomasitko jo kuin kusessa sä oot.) (Huomasin.) (Onnea vaan paska.) (Sitä mä tarvin.)

Ota lisää oot ansainnu lisää. Lisää lisää. Lisää velkaa, ota ota! Saat ainakin ensimmäisen toiveen täytettyä. Ja sitte oot taas kusessa. Syvemmällä ku ikinä. Mut se on sen ajan murhe. Kuukauden päästä on eräpäivä. Ja voit vain olla yhden kuukauden eteenpäin. Ja sitten kun tulee taas se murhe, vitutus ja velka nii otat vain lisää. Lisää lisää!

Ehkä parempi vain nukahtaa. Ottaa pieniyliannos ja nukkua. Ei itsetuhoista vaan SUOJELUVAISTOA. Suojelet itsees kun nukut vain. Et voi hölmöillä kun nukut. Effy, Nancy. Pakkomielle.

Ei minkäänlaista järkeä kirjoituksessa. Mut pitääks aina ollakkaa. Ei kai. Ei ketään kiinnosta kuitenkaan. Ihan sama ja kuitti ja uni.