Anteeksipyynnön vaikeus. Nyt en osaa. Tuntuu ihan mahdottoman vaikealta. Oon menettäny luottamuksen ihan täysin kyseiseen henkilöön ja en uskalla edes soittaa hänelle. En enää ikinä lupaa yhtään mitään niin en rikokkaan mitään. Miten ihmeessä tässä näin taas kävi. Äiti suhtautuu ihan hyvin kaikkeen koska selittää asiat mun sairaudella ja sanoo että takapakkeja tulee kyllä ja se kuuluu tähän hommaan. Lopetin sen antabuksen että pääsisin uutenavuotena ottamaan kavereiden kanssa. Hulluhan selvinpäin katsoo toisten ryyppäämistä. Mutta miksi ihmeessä mun piti mennä valehtelemaan siitäkin asiasta. Ähh ei tästä tule taas yhtään mitään. Miksi miksi miksi miksi. Tiedän kyllä vastaukset mutta vaikeaa selittää niitä muille. En usko että kukaan ymmärtäisi.

Rangaistus sujuu hyvin. Vaikka en saisi olla iloinen siitäkään. Tänään saan jo tupakoida. Ja juoda kahvia. Siivosin koko kämpän. Imuroin, luutusin, pyyhin pölyt, pesin kaikki pyykit ja tiskasin jopa vaikka mulla on tiskikone. Inhoan tiskaamista. Ei kyllä helpottanut paha olo yhtään. Syyllisyys, ehkä pahin tunne.

Etäisyysprojekti. Menetin semmoisiakin ihmisiä joista en halunnut ottaa etäisyyttä. En ehkä kokonaan menettänyt mutta tulee olemaan todella vaikeaa saada kaikki takaisin. Luottamus. Aina sanotaan että luottamus on tärkeintä. Joka asiassa. Töissä, parisuhteessa, ystävien kanssa. Aivan kamala tunne kun tietää että itse on kussut kaikki asiat ja kukaan ei luota suhun enää. Hirveä tunne.

Äiti huolissaan analysoi käytöstäni, yritän olla mukava, analysoin käytöstäni. Vois lähtä johonki pohjoseen erakoitumaan. Niiin ja jooo. Ihme touhua taas tämä mieshomma. Taas kaikki haluaa nähdä mut. Hetkinen, jopa viis tyyppiä apua! En minä halua lähtä kahville enkä mihinkään kenenkään kanssa. Juomaan ehkä vois. Hahaha. Miksi kaikki iskee aina samaan aikaan. Ensin kuukausi ilman mitään eikä ketään ja sitten kaikki kerralla apua. Ainiin olin jossain ihan random tyyppien kans jatkoilla ja yks niistä haluaa mennä kahville mun kans. En mä halua. Miten mä torjun sen. En osaa. Eikä me edes pussailtu sen kans. Ehkä siksi mulla ei oo kiinnostusta lähtä mihinkään sen kans. Suhde lähtee seksistä, mitä sitä kieltämään.

Pitkästä aikaa kuuntelen julma-henkkaa. Päiviä puhumatta. Helposti menee päiviä puhumatta. Ehkä liiankin monta päivää. En uskonu, nyt uskon, raukka, aina kantapään kautta. Niin ja mulla ei oo rahaa eikä lääkkeitä enää. Olin syöny aivan järkyttävän määrän lääkkeitäni ja nyt tietysti vituttaaa. Elämäntapakusettaja kusettaa itseään, vihreä rauhoittaa valkoinen piristää. Ihme huumebiisejä taas. Ja aiheeseen huumeet, ohhhhhhhhhhh. Ei, en saa. Vaikka haluaisin. Just kun kaikki alkaa menee paremmin nii ei ois kauheen iso ylläri jos kusisin kaikki taas. Miksen ikinä opi virheistäni? Kuinka monta kertaa pitää olla että tajuaa. En varmaan ikinä kasva aikuiseksi enkä järkeväksi.

Kahleet. Kuka sinä olet minulle kertomaan mitä saisin tehdä ja mitä en, kahleesi kuristaaaaaaa! Tänään saan jo syödä. En vain jaksaisi laittaa mitään. Vieläkin harmittaa se kun tapasin baarissa sen miehen, oliko tämä nyt nro 12, enkä saanut sen numeroa. Lähdin niin kiireellä kotiin sen luota. Ainut toivo on käydä samassa baarissa missä tavattiin ja toivoa että se on siellä joskus yhtäaikaa.

Jooo päätin nyt semmoisen asian että etsin itselleni kämpän lapista ja alan kasvattaa poroja.

Kyllä.