Aloitin tän blogin helmikuussa/2010. Ensimmäinen merkintä päättyy kysymykseen "miksen minä ole normaali?" Niin. Miksen? Se kysymys on vieläkin ajankohtainen. Ei edistystä siis. Tyhmää. En ikinä edisty mihinkään.

Maaliskuu meni miehiä pyöritellessä. Taidan olla luonteeltani sellainen (lintunainen) että saan helposti kiedottua (onko kiedottua mikään sana edes) miehet pikkurillini ympärille. Ja eräs hyvä ystäväni sanoi joskus että minulla on miehiä joka sormelle. Suutuin vaikka tiesin hänen olevan oikeassa. No tässä asiassa olen "edistynyt", ei minulla enää ole mitään miehiä. Olen yksinäinen. En taida olla edistynyt.

Kesä. Järkeviä päätöksiä. Jälkiehkäisyä ja viinaa. Pettämistä. Heh.. Tuolloin lopetin lääkitykseni täysillä seinään. Erittäin järkevä päätös. Ironiaa.
  En tajua miksi haikailin nelosen perään vielä silloinkin. Itseasiassa ollessani nyt syksyllä suljetulla osastolla niin nelonen oli siellä myös. Samassa talossa mut eri osastolla, suljetulla kans kumminkin. Sanoinhan että hänkin on hullu! Niin ja eihän siitä ole kauaakaan kun nelosen kanssa vietin aikaa, vedettiin viivaa ja sekoiltiin. Kävin tapaamassa häntä tuolla suljetulla. Hän oli aivan sekaisin. Pussailtiin ja hän nukahti syliini. Sitten hoitaja haki mut pois ja vei omalle osastolleni. Heh..sekoilua. Kaikkea sitä keksittiinki. Ajettiin lentokentän laitaan katsomaan kun lentokoneet laskeutuu - se oli kaunista. Istuttiin auton konepellillä ja polteltiin. Ja ajettiin lujaa pimeällä tiellä ja tiedettiin kumpikin että jos tulee toinen auto vastaan niin se ois kolari. Ei me välitetty siitä, me elettiin hetkessä ja euforiassa, aaah silloin kyllä meni 300km/h. Ei auto mut me.
  Tiedän että tuollainen holtittomuus on vaarallista mutta silti kaipaan noita aikoja. Silloin sain olla vapaa ja nautin elämästä. Vaikken välittänyt seurauksista. Tiedän etten voi palata tuollaiseen elämäntyyliin vaikka kuinka haluaisin. Se ei olisi järkevää. (mutta olenko minä järkevä -en)