Voi luoja sitä vitutuksen määrää kun heräät ja huomaat että sulla on tippa kädessä ja letkut nenässä. Sitten hoksaat et joo oot sairaalassa. Mieleen iskee muistikuvia eilisestä niinku puukkoja yks kerrallaan rintaan ja se tunne ku tajuat mitä oot taas tehny ne puukot kääntyy täyden kierroksen. Ja ehkä pahin ku tajuat että joudut käymään TAAS läpi sen saman minkä oot käyny jo viis kertaa. Eniten pahin se ku tajuat että sun pitää taas kohdata sun vanhemmat ja selittää niille että miksi.

Joo ne mielikuvat. Hauska ilta baarissa, karaokea, ihmisiä, kaikkea kivaa. Taksimatka kämpille ja vielä vitsailet taksikuskin kanssa kaikenlaista. Sitte kotiin, eteiseen valo ja täydellinen muistinmenetys.

Sama homma ku aina ennenki. Tarkkailuosasto, lääkäri, psykologi, uhkaillaan pakkohoitolähetteellä ja osastolle. En jumalauta tajua mikä mulle on tullu sillon yöllä. Nappeja naamaan joku hevosellekki yliannostus ja ei, en oikeasti tajua enää itseäni. Milloin tää loppuu? Joo ehkä alkoholi ei sovi mulle nyt niin hyvin. Hyvä selitys sinänsä. En vaan ymmärrä miks mulla aina napsahtaa päässä. Olo on ehkä maailman itsekkäin, tyhmin ja syyllisin. En halua/uskalla soittaa vanhemmilleni koska he eivät tarvitse tällaista lasta. Typerää ja lapsellista, kuitenkin aikuista lasta. Jos vain ottaisin etäisyyttä niin kenenkään ei tarvitsisi kestää tällaista. Minua. Just kun kaikki oli menossa parempaan päin. Aina mä kusen nämä hommat. En osaa vissiin olla onnellinen kun aina pitää pilata kaikki.

Rangaistus: kouluun vaikka kuinka ahdistaisi, ei ruokaa, ei tupakkaa, ei kahvia, ei mitään mistä tulee hyvä olo, ei unta, ei mitään enää mulle. En ansaitse.