No mitä ihmettä taas. Ahdistaa. Paljon. Tai oikeastaan tosi outo olo. Numeroimaton otti yhteyttä. Vaikka se seurustelee. Sillä on varmaa jotain omantunnontuskia kun sen jälkeen jouduin hoitoon. Mut ei mikään johtunu siitä. En varmaan edes välittänyt siitä. Niinkuin en välitä kenestäkään. Yhdestä oon välittäny ja rakastanu sitä. Mut sen jälkeen kaikki tunteet on kadonnu. Jonnekki syvälle mistä ne ei löydä enää ulos. Jännää. Apua miks kaikki soittelee mulle. Outoa. Ne aavistaa että oon kotona.

Olipas tänään ensimmäinen terapia! Ja hieno sellainen. Tykkäsin paljon. Tunnin ajan multa kyseltiin kaikkea mahdollista. Lapsuudesta tähän ikään. Ja sitten se sano että se ei tiedä mistä se aloittais mun kanssa koska läpikäymistä on niin paljon. Jotenki normaalia enemmän? No sen kyllä tiesin. Mut en tienny et oon niin vaativa ja armoton itseäni kohtaan. Se selvisi tänään. Ja opin etten voi pakottaa itseäni hyväksymään mitään asioita naps-noinvaan. Ja oon sairas vieläki. Masentunu. Ja pakotan itseni parantumaan ja edistymään vaikka en saisi tehdä niin. Mutta en jaksa oottaa. Olla normaali. Tai jotain.

Taidan päästä ensiviikolla päiväpotilaaksi. Kotona on kyllä kivaa mutta silti pelkään. Sitä että romahtelen taas. Ja etten vain jaksa nousta sängystä enää. Tyhmiä pelkoja mutta todellisia. Tiedän. En osaa pilkuttaa. En tiedä sääntöjä. Siksi en laita niitä. Niinkuin teen aina. Ei voi myöhästyä jos ei saavu edes paikalle.